29.9.1998

Kantelu Turun hovioikeuteen

A vaati hovioikeuteen 22.1.1998 saapuneessa kantelukirjelmässään, että käräjäoikeuden 2.1.1998 tekemä päätös hänen vangittuna pitämisestään kumotaan ja hänet määrätään päästettäväksi heti vapaaksi. A lausui, että edellytyksiä hänen vangittuna pitämiselleen ei ollut ja että hänen vangitsemisasiansa olisi 2.1.1998 tehdyn päätöksen jälkeen pitänyt ottaa uudelleen käsiteltäväksi laissa tarkoitetussa kahden viikon määräajassa eli viimeistään 16.1.1998, sillä syyteasian valmistelu ja pääkäsittely pidetään vasta sanotun päivän jälkeen.

Käsittelyratkaisu

Vastauksen pyytäminen Korkeimpaan oikeuteen toimitettujen käräjäoikeuden pöytäkirjan, tuomiolauselman ja rikosdiaarin sekä lääninvankilan nimilehden jäljennösten johdosta on ilmeisen tarpeetonta.

Pääasiaratkaisu

A on pakkokeinolain nojalla vangittu Tampereen käräjäoikeuden päätöksellä 7.11.1997 epäiltynä muun muassa ammattimaisesta alkoholipitoisen aineen salakuljetuksesta. Käräjäoikeus on lausumillaan perusteilla katsonut todennäköiseksi, että A karttaa esitutkintaa ja oikeudenkäyntiä sekä vaikeuttaa asian selvittämistä. Syyte asiassa on määrätty nostettavaksi viimeistään 12.1.1998.

Käräjäoikeus on pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 3 momentin nojalla käsitellyt vangitsemisasiaa 21.11., 5.12. ja 19.12.1997 sekä 2.1.1998. Käräjäoikeus on viimeksi mainittuna päivänä määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna samoilla perusteilla kuin aikaisemmin.

Syyttäjän pyynnöstä käräjäoikeus on 9.1.1998 käsittelemättä vangitsemisasiaa pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 2 momentin nojalla pidentänyt syytteen nostamisen määräaikaa 16.1.1998 saakka. Syyttäjä on viimeksi mainittuna päivänä toimittanut haastehakemuksen käräjäoikeuden kansliaan. Pääkäsittely asiassa on alkanut 3.2.1998.

Kysymys on siitä, olisiko käräjäoikeuden pitänyt ottaa A:n vangitsemisasia käsiteltäväksi 2.1.1998 jälkeen kahden viikon kuluessa eli viimeistään 16.1.1998, jolloin myös syyte on nostettu.

Pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuimen on siinä tapauksessa, että syyte on määrätty nostettavaksi myöhemmin kuin kahden viikon kuluessa, otettava vangitsemisasia käsiteltäväksi vähintään kahden viikon välein, kunnes syyte on nostettu.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä nostaa syytteen toimittamalla kirjallisen haastehakemuksen käräjäoikeuden kansliaan. Pykälän 2 momentin mukaan rikosasia tulee vireille, kun haastehakemus on saapunut kansliaan. Saman luvun 13 §:n 1 momentin mukaan rikosasian pääkäsittely vangittua vastaajaa koskevassa asiassa on pidettävä kahden viikon kuluessa rikosasian vireilletulosta, jos säännöksen 2 momentissa tarkoitettu tärkeä syy ei vaadi, että määräaika määrätään kahta viikkoa pidemmäksi. Pakkokeinolain 1 luvun 23 §:n mukaan tuomioistuimen on lykätessään pääkäsittelyn asiassa, jossa vastaaja on vangittuna, samalla tutkittava, onko syytä pitää hänet edelleen vangittuna. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 10 §:n mukaan lykättäessä pääkäsittely asiassa, jossa vastaaja on vangittuna, on pääkäsittelyä jatkettava lykkäyksen jälkeen viimeistään 14 päivän kuluessa käsittelyn lykkäämisestä tai siitä, kun lykkäämisen jälkeen on päätetty vangitsemisesta. Pakkokeinolain 1 luvun 24 §:n mukaan tuomioistuimen on omasta aloitteestaan määrättävä vangittu päästettäväksi vapaaksi heti, kun edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole.

Pakkokeinolain 1 luvun 21 §:n 3 momentti antaa selvän oikeusohjeen siitä, miten tuomioistuimen on käsiteltävä vangitsemisasiaa syytteen nostamiseen saakka. Säännöksestä ei sitä vastoin ilmene, miten tuomioistuimen on käsiteltävä vangitsemisasiaa syytteen tultua nostetuksi.

Pakkokeinolain 1 luvun 21 § on muutettu 1.10.1997 voimaan tulleella lailla (693/1997) oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säätämisen yhteydessä. Lainmuutosta koskevissa esitöissä on vastaajan vangittuna pitämistä käsitelty kahdessa yhteydessä. Ensinnäkin (HE 82/1995 vp s. 27 ja 165) on lausuttu tuomioistuimen asettavan määräajan, jonka kuluessa syyte on nostettava. Jos määräaika osoittautuu liian lyhyeksi, tuomioistuin voi syyttäjän hakemuksesta pitentää sitä. Rikoksesta epäillyn oikeusturva edellyttää kuitenkin, ettei hänen vapaudenmenetyksensä kestä kauempaa kuin esitutkinnan toimittamiseksi on välttämätöntä. Tämän vuoksi tuomioistuimen olisi kahden viikon välein otettava vangitsemista koskeva asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväksi. Tämä periaate on esitetty myös selostettaessa esityksen pääasiallista sisältöä (HE s. 2). Tältä osalta esityksessä lienee tarkoitettu pelkästään tilannetta, jossa syytettä ei vielä ole nostettu. Samalla kumottiin pakkokeinolain 1 luvun 22 § (450/1987), jonka mukaan vangitulla oli oikeus saada pyynnöstään vangitsemisasiansa uudelleen tutkittavaksi, jos hän oli vangitsemisasian käsittelyn jälkeen, mutta ennen syytteen käsittelyä ollut yhtäjaksoisesti kaksi viikkoa vangittuna. Asia oli tuolloin otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa pyynnön saapumisesta tuomioistuimeen. Pakkokeinolain 1 luvun 22 §:n kumoamista perusteltiin sillä, että koska saman luvun 21 §:ää ehdotettiin muutettavaksi siten, että tuomioistuimen oli omasta aloitteestaan otettava vangitsemiskysymys käsiteltäväksi kahden viikon välein, 22 § voitiin tarpeettomana kokonaisuudessaan kumota (HE s. 165).

Mainitut pakkokeinolain ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säännökset osoittavat, että vangitsemisasiaa on käsiteltävä kahden viikon välein ennen syytteen nostamista ja että vangittua koskevassa asiassa pääkäsittelyä saa lykätä enintään 14 päivää. Tähän nähden ei ole johdonmukaista, että jos syytettä nostettaessa edellisestä vangitsemisasian käsittelystä on kulunut vähintään kaksi viikkoa, vangitsemisasiaa ei käsitellä uudelleen. Tuomioistuin on pakkokeinolain 1 luvun 24 §:n säännös huomioon ottaen syytteen nostamisen jälkeen aina velvollinen varmistautumaan siitä, että vangittuna pitämisen edellytykset edelleen ovat olemassa. On kuitenkin otettava huomioon, että nämä edellytykset saattavat muuttua siitä, mitä ne olivat ennen syytteen nostamista. A:n vangittuna pitämistä koskevista perusteluista on pääteltävissä, ettei hänen osaltaan syytteen nostamisen jälkeen enää ole ollut kysymys esitutkinnan keskeneräisyyteen liittyvästä asian selvittämisen vaarantamisesta, vaan hänen vangittuna pitämistään on tullut harkita muilla perusteilla. Tässä tilanteessa on vangitun oikeusturvan kannalta perusteltua, että hän saa esittää näkökantansa vangittuna pitämisen edellytyksistä viran puolesta toimitettavassa vangitsemisasian käsittelyssä.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n vangitsemisasia olisi pitänyt ottaa käräjäoikeudessa uudelleen käsiteltäväksi kahden viikon kuluessa edellisestä vangitsemisasian käsittelystä 2.1.1998 eli viimeistään 16.1.1998, vaikka syyte olikin nostettu viimeksi mainittuna päivänä. Korkeimpaan oikeuteen toimitetun selvityksen mukaan käräjäoikeus on 3.2.1998 rikosasian pääkäsittelyssä julistamallaan päätöksellä ja rikosasiassa 31.3.1998 julistamallaan tuomiolla määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna. Vangitsemispäätös, josta A on hovioikeuteen kannellut, ei siten enää ole voimassa. Näin ollen Korkeimmalla oikeudella ei ole aihetta antaa vangitsemispäätöksestä lausuntoa enemmälti, joten enemmän lausunnon antaminen asiasta raukeaa.